Onnea Suomi
This section is available only in Finnish.
Onnea Suomi on runokokoelma, joka kirjoitettiin Suomi100-juhlavuoden innoittamana, kritisoiden ja unelmoiden inklusiivisemmasta Suomesta.
I
Tytöstä naiseksi
Minä olen tyttö,
olen lapsi,
olen abstrakti.
EI!
Minähän olen muslimi,
olen radikaali,
olen terroristi.
Olen uhka
ja minusta tulee tuhkaa
kun sinun kategorointi uhkaa.
Olen maali,
jolla pelkoa haalitaan,
jotta toisen elämää maalataan.
En halua antaa pelon kahlita,
mutta maailma antaa sen hallita.
Koska lehdistö on vain kattila,
jossa maailmanmenoa hämmennetään,
kun minä hiivin kohti pimeää,
mutta sitähän siedetään.
EI!
Tämän runon ei pitänyt mennä näin,
kaikkihan on aivan toisinpäin,
mutta laitetaas tuo kaikki hetkeksi jäihin.
Sillä minä olen ylpeä juuristani,
joita kannan kruunuani.
Kuin aurinko kirkkaalla taivaalla
seison minä pohjantähden alla,
Alla revontulien, metsän reunalla.
Kuulen kaiun tuulien sekä laulut lintujen,
Olen enemmän kuin luuletkaan,
Minä,
olen muslimi,
olen nuori,
olen nainen,
olen ihminen.
Ihan kuten sinäkin.
II
Onnea Suomi
Sinä,
Sinä pyydät minua esittäytymään,
kertomaan kuka olen, mitä kieliä taitan ja taustani.
Kerron nimeni,
puhun kielillä,
olen aktiivinen nuori.
Se ei riitä sinulle.
Kysyt: “mutta mistä olet kotoisin?”
Jatkat: “Mistä vanhempasi ovat?”
Korjaat: “et ole maahanmuuttaja
vaan maahanmuuttajataustainen”
Sinä otit oikeuden,
Päättää minun identiteettini.
Esität minua omaisuutenasi,
saavutuksenasi.
Et anna minun olla oma itseni.
Poljet oikeuteni ihmisyyteen.
Sinä
koet, että voit kysyä huivistani,
voit olettaa minun pukevani,
puvun jota kutsut kansallispuvukseni.
Sinä
kuorit minut kysyen:
”Mutta eihän teillä nainen toimi näin,
itsepuolustus on väkivaltaista, maskuliinista,
ei konservatiivisessa kulttuurissasi nainen toimi näin.
Mies saa, nainen ei.”
Luulet, että perheeni on suurperhe,
jossa äiti istuu kotona,
juoksee lasten perässä.
Jos kertoisin roolimallini olevan äitini,
luulisit minun istuvan loppuikäni kotona.
Luulisit, etten kävisi töissä enkä opiskelisi.
Ihmettelisit, jos tietäisit,
millainen supersankari äitini on,
päivisin työssäkäyvä,
iltaisin sairaanhoitajasta opettajaan, mutta 24/7 äiti,
joka opettaa arvomaailmaan,
jossa naiset ja äidit muuttavat maailmaa.
Et ymmärrä miten nuori kasvaa,
Kun muut sulkevat ulos,
kun ihonväri riittää, että opettaja päättää äidinkielesi.
Et tiedä mitä on oppia karatea,
Koska on tönäisty portaita alas.
Minä,
sata vuotias suomalainen,
nainen,
joka kantaa ylpeänä huiviaan,
joka on samassa asemassa veljensä kaa,
Olen nainen,
joka ei osaa olla hiljaa,
joka haluaa muuttaa maailmaa.
III
Kasvutarina
Lapsena lauloin
"Oon nelivuotias,
Oppimaan innokas,
Sain nimen hauskimman, Nahla"
Vaan sit mä kasvoin teiniks ja muuten vihasin sitä kun aikuiset sano teiniks.
Se oli ku kirosana, siis OMG
Enempi kuitenkin vihasin sitä mantsan opee, joka osoitti mua ja sanoi "tässä esimerkki maahanmuuttajasta" tai opee joka kutsu mua "Naalaks", jonka jälkeen en suostunu kattoo Leijonakuningasta.
Jos mä jotain opin teininä, niin sen et pitää pitää ihan hitonmoista ääntä ittestään, jotta tulee kuulluksi.
Nii, ja vihata jokaista aikuista.
Sit mä tulin täysikäseks ja opin et ei se aikuisuus oo muuta kuin ikuista univelkaa ja et kaikki kirjeet on kuitenkin vaan laskuja.
Otin kiinni teinivuosien vihasta ja aloin yrittää muuttaa maailmaa. Yksin. Vuoden tai pari sitä jakso, vaan pian oli burnout ja uusi aikuisuuden muoto edessä. Oppia ikä kaikki.
Pienin askelin piti uusiks opetella. Tutustuin ihmisiin, verkostoiduin ja työstin.
Ja kaaduin,
jälleen.
Mutkun seisahduin ja katoin maailmaa silmästä silmään. Se ei ollutkaan mua vastaan.
Tajusin, et mä en oo yksin.
Tajusin et meillä on valta. Sä voit seisoo pää pilvissä ja huutaa. Sä voit laittaa koko maaiman kuuntelee.
Sä
Voit
Seisauttaa sen.
Me ollaan maailma.
Me rakennetaan se.
Mut tää on vaan pienen maailman kasvutarina.
Tehdääkö siitä yhdessä totta?
IV
Pohjanneito
Peilikuva katsoo järvenpinnasta,
kun Pohjanneito letittää vaaleat hiuksensa.
Hän katsoo maailmaa, näkee värien tanssia.
Katsoo ihmiskuntaa, kokee vastakkainasettelua.
Kuka otti vallan, kertoa kenelle tämä maa kuuluu?
Kertoa, kuka on oikeasti suomalainen?
Luetella, että tämä kansa pitää saunasta ja kaljasta,
täällä ollaan hiljaisia ja linnutkin pitävät omasta kuplasta.
Iho on valkea kuin Lumikilla,
hiukset vaaleat eikä juuri small talkia harrastella.
Mutta entäs kun värit löytävät Pohjanneidon?
Maalaako hän niillä tulevan syksyn sadon?
Vai antaako auringon heijastaa niistä kaikkien värienladon?
Pohjanneito pohtii, ketkä kaikki tänne kuuluvat
ihonväri, etnisyys, kulttuuri… ne kaikki vaikuttavat
identiteettiin, jonka ihmiset itse päättävät.
Mutta maahan niin suureen kaikki ovat,
tervetulleita.
Päätti Pohjanneito, suomalaiset pitävät saunasta,
mutta joskus myös harrastavat small talkia, kokkausta, tanssia,
eivätkä aina pidä kiinni henkilökohtaisesta kuplasta.
Suomalaista ei tunnista vain ihosta vaaleasta,
mutta ehkä hiuksista mustista, kikkaroista,
ehkä huivista kauniista, sileästä.
Pohjanneito istuu järvenrannalle,
avaa lettinsä kiharan,
vaalet, ruskeat mustat suortuvat,
harteille putoavat.